ominaisuuksia

Haikkuja kesäisellä matsälaitumella.

Ominaisuuksia

Ylämaankarja soveltuu erinomaisesti sekä lihantuotantoon että maisemanhoitoon.  Sen nahka on kaksi kertaa tavallisen naudan nahkaa paksumpi ja sillä on kaksinkertainen karvapeite. Ylämaankarja on muita Suomessa kasvatettavia nautarotuja paremmin sopeutunut epäsuotuisiin sääoloihin ja ympärivuotiseen ulkokasvatukseen. Rotu ei sovellu sisäkasvatukseen eikä ahtaisiin ulkotarhoihin tai pihatto-olosuhteisiin. Pitopaikoilla eläimille tarjotaan lisäruokaa kasvukauden ulkopuolella. Ylämaankarjalla on erittäin tehokas ruoansulatus. Se on tehokas laiduntaja, ja näin ollen mitä sopivin hyödyntämään luonnonlaitumia; perinnebiotooppeja, hakamaita ja joutomaita. Rotua käytetään useissa Euroopan maissa kasvistoltaan herkkien luonnonsuojelualueiden hoitamiseen tai lammastalouden apuna hoitamaan laitumia, jotta alueiden kasvitasapaino pysyisi hyvänä. Pusikoiden raivaajana ylämaankarja on verraton, mutta kasvatustaimikon hoitajaksi se ei sovellu, koska myös havupuut ovat sen herkkua. Rotu mahdollistaa tuotannon siellä, missä muiden rotujen käyttö ei ole mielekästä.

Ominaisuuksiltaan ylämaankarja on hidaskasvuinen. Lihasonni on valmis 2-3 vuotiaana. Hiehon astutusikä riippuu jokaisen yksilön kasvusta, yleensä 2-3 vuotiaana. Vastineeksi ylämaankarjan emo on kuitenkin pitkäikäinen: se voi tuottaa vasikan joka vuosi keskimäärin 15 vuoden ajan. Ylämaankarjalle on ominaista vahva laumahierarkia ja -käyttäytyminen. Rodun kasvatus tarvitsee luontaisesti väljyyttä kaikkina vuodenaikoina. Eläimet eivät välttämättä ruokaile tai makaa samassa paikassa. Laumasta riippuen ne voivat olla hyvin hajallaan, koska alempiarvoiset yrittävät välttää ylempiarvoisia. Laumakohtainen käyttäytyminen on otettava huomioon pitopaikan makuu- ja ruokintapaikkojen toteutuksessa. Eläimillä on pitkät sarvet, eikä niitä ole pyritty poistamaan jalostamalla tai nupouttamalla. Eläinten elopainot; lehmät n. 500-600 kg ja  sonnit n.800–900 kg.

Pihvikarjarotu

Pihvilihantuotannossa ylämaankarjan arvo syntyy ominaisuuksiltaan ja tuotannon arvoilta erilaisen, haluttavan tuotteen muodossa. Tuotteiden valmiita markkinaväyliä on vielä niukalti, joten suoramyynti on yleisin myyntikanava. Samalla tuotannon tausta ja haluttavuuden lisäarvo hyödyttävät suoraan tuottajaa.Pihvirotuna ylämaankarja soveltuu parhaiten tiloille, joilla ei ole halua tai mahdollisuutta investoida karjarakennuksiin tai tuotannon määrän kasvattamiseen. Tuotannossa pienemmät investoinnit korvataan paremmalla karjanhoito-osaamisella ja eläinten luontaisten rotuominaisuuksien hyödyntämisellä. Myös karjan vuosirytmi sovitetaan olosuhteiden mukaiseksi. Ylämaankarjatuotanto soveltuu myös pienempien maatilojen sivuelinkeinoksi, mikäli päätyö on riittävän joustava eläintenhoidon tarpeisiin nähden.Parhaimmillaan ylämaankarjantuotanto on silloin, kun lihantuotantoon voidaan liittää maiseman hoitaminen, luomutuotanto ja koko elämänsä vapaana kasvavien eläinten hyvinvointi. Tukijärjestelmän hyödyntämisen ohella nämä kaikki lisäävät myös tuotannon eettistä arvoa ja näin tuotteen haluttavuutta.Ylämaankarja soveltuu ammattimaiseen pihvilihan tuotantoon hyvin, kunhan tuotannossa hyödyntää rodun vahvuudet. Tehokkaaseen kilojen maksimointiin kannattaa valita jokin muu nauta, mutta jos kannattavuutta haetaan pienten kiinteiden investointien, pienten toiminnallisten riskien, korkeatasoisten tuotteiden ja suoramyynnin kautta, ylämaankarja on vahvimmillaan.

Ympäristönhoito

Ylämaankarja on hyvä laiduntaja ja sille sopivat laidunalueiksi niin märät ja kuivat kuin avoimet ja puustoisetkin alueet. Viljeltyjen peltolaidunten lisäksi ylämaankarjaa käytetään monien erityyppisten luonnonlaitumien, perinnebiotooppien ja luonnon monimuotoisuuskohteiden maiseman- ja ympäristöhoitajina. Luonnonlaitumien monipuolinen ravinto saa eläimet voimaan erinomaisesti, ja keveinä ne eivät rasita maaperää.

Moimuotoisuus
Laidunnuksen hyödyt luonnon monimuotoisuudelle ovat moninaiset ja merkittävät. Laidunnuksesta hyötyvät erilaiset kasvit, hyönteiset ja linnut, kun laiduntavat naudat pitävät laiduntamaansa aluetta matalana, antavat tilaa erilaisille kasveille ja lanta houkuttelee mukanaan erilaisia hyönteisiä, jotka taas houkuttelevat paikalle lintuja. Yhtälailla laidunnuksen merkitys on suuri myös naudalle itselleen. Laidunnus on tärkeä osa nautojen lajityypillistä käyttäytymistä ja sillä on monia positiivisia vaikutuksia eläinten hyvinvointiin. Laiduntaminen mahdollistaa lehmille tärkeän syömisen ja märehtimisen yhdessä lajitovereiden kanssa, mutta antaa niille samalla oman rauhan ja riittävästi tilaa. Lisäksi laidunnus edistää lehmien jalkaterveyttä ja pitää yllä niiden lihaskuntoa (Lähde: Pro Luomu ry.). Laiduntamalla pystytään tekemään myös paljon esimerkiksi vieraslajien torjunnassa. Vuosittainen työ samassa paikassa tuottaa tulosta ja saa aikaan muutosta.

Kohteet
Metsälaidunten hoitajina ylämaannaudat ovat verrattomia. Niille kelpaa erilaiset puiden lehdet, pusikot ja aluskasvit ravinnoksi ja ryteikkö muuttuu nopeasti avonaisemmaksi maisemaksi. Niin korkealle kuin ylämaannauta saa kaulansa venytettyä, lehdet tulevat puista syödyksi. Laidunpaineen ja alueen koon ollessa sopiva, puiden juuret eivät vahingoitu. Kasvatustaimikon hoitajaksi naudat eivät välttämättä sovellu, sillä myös havupuut ovat niiden herkkua.

Metsiä on aikaisemmin käytetty karjan laitumina paljonkin ja metsiin on pinttynyt sympaattisia karjapolkuja. Metsät ovat mieluisaa laidunaluetta naudoille monipuolisen ravinnon ja erityisesti hyvien kyhnytys- ja rapsutuspaikkojen riittoisuuden vuoksi. Umpimetsä, jossa ei kasva paljon aluskasvillisuutta, ei ole ravinnonsaannin ja kasvun kannalta paras naudoille, mutta avonaisempi metsämaisema, josta valo siivilöityy myös aluskerrastoon, mahdollistaa monipuolisen kasvuston. Luonnonlaitumien monipuolinen ravinto saa eläimet voimaan erinomaisesti, ja keveinä ne eivät rasita maaperää. Metsät hyötyvät myös nautojen kulkemisesta ja lannasta. Laidunnus lisää hoidettavien kasvupaikkojen valoisuutta ja lämpöä sekä vähentää maaperän ravinteisuutta, mikä monipuolistaa kasvilajistoa ja hyödyttää erityisesti perhosia. Maanpaljastumat luovat hyönteisille uusia elinpaikkoja paahteisilla paikoilla ja lahopuut ovat arvokkaita pölyttäjille ja linnuille. Näin ollen yksi asia, laidunnus, hyödyttää montaa arvokasta osa-aluetta.

Ylämaannaudat ovat suosittuja laiduntajia myös vesistöjen äärellä. Ylämaannaudat kulkevat hyvin myös märissä kohteissa ja tykkäävät kahlata pitkällekin herkuttelemaan. Vesistöjen ruovikoituminen on monilla paikoin ongelmallista ja on tapahtunut nopeasti. Rantalaidunnuksen vähennyttyä viime vuosikymmenien aikana, ruokokasvustot ovat hyötyneet. Ruovikoiden lisääntyminen mm. umpeuttaa ja tukahduttaa avoimia elinympäristöjä ja niihin sopeutunutta lajistoa, heikentää veden virtausta, edistää rantojen umpeenkasvua ja umpeuttaa veneväyliä, uimapaikkoja, näkymää ja maisemaa. (Lähde: Ely-keskus) Laidunnus ruovikkoisilla alueilla on todellakin merkityksellistä ja vaikuttaa alueen ympäristöön nopeasti. Merenrantojen hoidolla on suuri merkitys niin pesiville kuin muuttaville lintulajeille. Matalana pysyvä kosteikkoinen alue tarjoaa runsaasti pesimis-, ruokailu- ja levähdyspaikkoja monille eri linnuille aina hanhista ja sorsista erilaisiin varpuslintuihin ja kahlaajiin. Kosteilla pehmeäpohjaisilla tai kivikkoisilla merenrantalaitumille laidunnus on käytännössä lähes ainoa sopiva hoitotapa. Ylämaannaudat ovat sopivia kosteikkojen hoitajia ja ketteriä kulkemaan myös pehmeässä maastossa. Rantalaidunnus on keväällä hyvä aloittaa mahdollisimman aikaisin ja jatkaa pitkälle syksyyn suurimman hyödyn saamiseksi eri lintulajeille. Kun linnut hyötyvät, hyötyvät myös laiduntavat naudat - liikkuminen pitää lihaksiston ja jalat hyvässä kunnossa ja naudat saavat toteuttaa luontaista käyttäytymistään laajoilla laitumilla syöden.

Luonne ja käsiteltävyys

Luonne
Ylämaankarjan nauta on luonteeltaan rauhallinen, säyseä ja peloton. Se kiintyy omiin alueisiinsa ja omaan hoitajaansa. Rotu on säilyttänyt monia villille laumaeläimelle ominaisia luonteenpiirteitä. Laumassa vallitsee tarkka arvojärjestys. Ylämaankarjan lehmän äidinvaisto on erittäin voimakas: vasikan syntyessä emo voi olla ylisuojeleva pari ensimmäistä päivää. Emot huolehtivat myös yhdessä vasikoistaan.Lehmän tai sonnin luonteella on tärkeä merkitys eläinten päivittäisen käsittelyn sujuvuuden, työturvallisuuden ja eläinten hyvinvoinnin kannalta. Valittessa eläimiä omaan karjaan, on vältettävä ostamasta luonteeltaan arveluttavaa siitossonnia. Huonoluonteiset emot on karsittava vaikka luonteen periytymisaste on matala (0,1%). Emo opettaa jälkeläiselleen tapoja, niin hyviä kuin huonojakin. Eläinten välillä on eroja. Eläinten käsittelijällä on todella suuri merkitys!

Käsiteltävyys
Nauta on perusluonteeltaan laumaeläin ja muut lauman eläimet ovat sille tärkeitä. Ilman ihmiskontakteja nauta suhtautuu epäluulolla ihmistä kohtaan. Luottamuksellisen suhteen syntyminen ja kesyyntyminen edellyttää monia asioita. Kun luottamuksellinen suhde ihmiseen on syntynyt, helpottuu käsiteltävyys - on kyseessä sitten laidunsiirto, ohjaamineen kokooma-aitaukseen tai hoitotelineeseen, poikimisen avustaminen, hoitotoimenpide tai riimukoulutus.

Karvapeite ja värit

Karvapeite
Ylämaankarjalle on kehittynyt tiheä kaksinkertainen karvapeite ja muita rotuja paksumpi nahka. Ulompi karvakerros suojaa eläintä sateelta ja sisempi karvakerros kylmältä. Paksu nahka ja kaksinkertainen karva suojaavat sitä myös makuulla, toimien eristeenä makuualustaa vastaan. Monella lehmällä on myös utareiden ympärillä runsaasti karvapeitettä. Kesäksi turkki ohenee merkittävästi, mikä edesauttaa viihtymistä lämpimissä oloissa. Ylämaankarja tarvitsee suojaa vain kovimpien myrskytuulien huippujen vaimentamiseen. Tähän riittävät sopivat maaston muodot, puusto ja vastaavat katveet. Ylämaankarjan tärkein suoja epäsuotuisia sääoloja vastaan on sen turkki. Tämä pitää huomioida laitumen puhtaudessa. Ylämaankarjan pitopaikoissa tulee olla eläimille sopivia makuupaikkoja, joiden alusta ei ole likainen tai vetinen. Eläimille luontaista on myös turkin hoito, ja pitopaikan tulee tarjota siihen mahdollisuus.

Värit
Ylämaan naudoilla on säilynyt monilla luonnoneläimillä esiintyvä ilmiö, jossa turkin väritys muuttuu eläimen vanhetessa. Monet mustat ylämaalaiset ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin mustia elämänsä ensimmäiset kuukaudet. Kysymyksessä on suojaväri: varhain keväällä, osin kuloheinässä, osin orastavassa vihreydessä, pikimusta vasikka olisi helppo kohde pedoille. Lopullisen värityksen muotoutuminen voi kestää jopa kolme vuotta, niinpä ihan pienestä vasikasta ei täydellä varmuudella voi sanoa aikuisikäisen väritystä. Esimerkiksi brindle - juovikas - on yleensä vasta aikuisiällä muotoutuva väritys, juovikasta pikkuvasikkaa harvoin näkee. Joillakin vasikoilla saattaa tosin nähdä aavistuksia tulevasta juovikkuudesta tummina karvoina päässä tai kintereissä, tai mustina juovina sorkissa. Turvan ja sorkkien väri yleensäkin antaa osviittaa aikuisiän värityksestä. Vitivalkoinen vasikka taas usein, kasvattajan harmiksi, tummuu kellerväksi. The Highland Cattle Society hyväksyy ylämaan naudoille seuraavat värit: musta, punainen, keltainen, juovikas (brindle), harmahtava (dun), valkoinen ja 1990 lähtien myös "Parti colour" tarkoittaen eläintä, jolla esiintyy valkoisia läikkiä. Valkoisten läikkien alkuperästä on kinasteltu, josko se on perua menneiden aikojen risteytyskokeiluista vai toisaalta vanhasta perimätiedosta, jonka mukaan lehmä, jonka vatsan alla oli selkeä valkoinen läikkä, oli hyvä maidontuottaja.  Yksi mielenkiintoinen ilmiö ylämaalaisten värityksessä on "busdubh" tarkoittaen selvärajaista, mustaa rengasta turvan ympärillä. Tätä voi esiintyä punaisilla ja keltaisilla eläimillä; juovikkaalla turvan ympärillä olevat mustat alueet eivät yleensä ole selvärajaisia. Myös negatiiviversioita löytyy, eli eläimen turpaa kiertääkin valkoinen rengas. Jotkut pitävät näitä renkaita todisteina siitä, että ylämaalaiset ovat geneettisesti lähempänä villejä esi-isiään kuin muut rodut: tällaisia renkaita kun löytyy joiltakin villeiltä hevosroduilta, ja luultavasti alkuhärkä omasi moisen koristuksen. Mustaa pidetään ylämaalaisen alkuperäisenä värinä. Ylämaiden ja saarten Kyloe-karjan vallitseva väri 1600-luvulla oli joko musta tai tumma, harmaaseen (dun) vivahtava. Valkoisia merkkejä pidettiin hyvänä, jos jalostettiin lypsylehmiä. Muita värejä löytyi eniten Perthshiresta. Musta jostain syystä menetti arvostustaan 1900-luvulle tultaessa, ja muotiin tulivat punaiset ja keltaiset eläimet. Ilmiö näkyy selkeästi, jos tarkastellaan kantakirjattujen eläinten tietoja Skotlannista: mustien eläinten rekisteröintien määrä laski lähes olemattomiin tultaessa 1920-luvulle. Vanha perimätieto väittää silti yhä, että mustat ovat karaistuneimpia ylämaalaisista.

Oli miten oli, on ilo silmälle nähdä monivärinen lauma. Kertoohan värien kirjo myös terveestä geneettisestä monimuotoisuudesta, ja loppujen lopuksi, vanhan sanonnan mukaan, hyvä elukka ei voi olla huonon värinen (A good beast can't be a bad colour)!

Lähteet: Väriä elämään - Riikka Palonen SHCC ry / VK-2012

Hetki, ladataan...